”Opiskeluaika on parasta aikaa ihmisen elämässä. ” Näin minulle veisteli eräs toveri tässä taannoin. En kyllä lähtisi moista väitettä ihan äkkiseltään allekirjoittamaan. Olkoonkin uuden oppiminen miten hauskaa tahansa, kuinka pitkään oppimisen riemulla oikein porskutellaan eteenpäin?

Omasta kokemuksestani voin sanoa, ettei kovinkaan pitkään. Kun arkirealismi alkaa pukata vasten kasvoja, siitä on riemu kaukana. Kun jokainen päivä on taistelua siitä, että saa rahan riittämään edes välttämättömimpään, vähemmästäkin ihminen alkaa miettimään asioita uudelta kannalta. Väkisinkin pukkaa päähän ajatus, että näinkö yhteiskunta meitä kiittää. Meitä, jotka tulemme tulevaisuudessa maksamaan iloisesti veromme siitä korkeakoulutetun ihmisen hyvästä palkasta. Ovathan opiskelijat se ainoa ihmisryhmä, joiden oletetaan syövän velaksi.

On luonnollista, että ihminen ja yhteiskunta ovat käsi ojossa vaatimassa omaansa. Voi miten mielelläni minäkin sitten tulevaisuudessa veroja makselisin jos tietäisin sen takaavan tovereille ja itselleni ne välttämättömät palvelut, mitä ihminen saattaa tarvita. Maksaisivatko nykyiset työssä käyvät mieluusti veronsa jos tietäisivät sen palaavan takaisin kansalaisille hyvinä palveluina esimerkiksi? Mene ja tiedä.

Viime vuonna useampi toveri jätti meidät. Väsyminen tähän oravanpyörään on varmaankin ollut yksi syy. Kun jokainen päivä on taistelua ja virikkeet ovat vähissä, mikä ihme se on jos ihminen loppujen lopuksi väsyy?  Tämä yhteiskunta ja opiskelumaailma vaatii ihmiseltä todella paljon. Onko ihme, etteivät jotkut toverit sitä ole jaksaneet?

Paikallisista lehdistä on saanut pitkin vuotta lukea kuinka mielenterveyspalveluita ei ole tarjolla kaikille, jotka niitä tarvitsisivat. Nuorten ja nuorten aikuisten syrjäytyminen on huolestuttanut, mutta mitä sille asialle on tehty? Myönnettäköön, että muutokset eivät tapahdu kovinkaan nopeasti, mutta aikaa ei ole tuhlattavaksi. Kuinka monta toveria täytyy menettää ennen kuin herätään tekemään asioita eikä vain puhumaan niistä kauniisti? Enkä yhtään ihmettele jos tämä nykyinen meno vie ihmiseltä mielenterveyden ja aiheuttaa syrjäytymistä.

Onko oikein, että ihmisen on karsittava elämästään lähes kaikki mahdolliset virikkeet voidakseen opiskella? Opintojeni alussa lueskelin paljon erilaisia opuksia, joita meitä varten oli tuotettu. Nämä opukset huusivat, että opiskelun vastapainoksi tulisi olla jotain muutakin. Mitä kenties? Harrastuksia? Kiva ajatus, mutta hetipä mieleen pyrkii ajatus, että millä rahalla? Maksulliset harrastukset on ennemminkin karsittava pois voidakseen pyörittää jokapäiväistä elämää. Sosiaaliset kontaktit sitten? Opiskelijabileet? Kivaa jälleen, mutta realistisesti ajatellen… Harvinaista herkkua. Joko itsellä on koulutöiden kanssa niin kiire, ettei ehdi mitään tai sitten ne kiireet ovat muilla.

Joku on todennut, että ainahan sitä voi mennä opiskelujen ohella töihin niin on enemmän rahaa käytettävissä. Mukavahan se varmasti olisi mennä töihin, mutta se on sitten opiskelusta pois. Kurssit jäävät roikkumaan ja sitä pidempään sitä ollaan täällä yhteiskunnan alimmassa kastissa. Sitten valitetaan, että valmistumisajat venyvät. Ikinä ei ole hyvä.

Tämän vuodatukseni jälkeen voin todeta, että itse en ainakaan näe opiskeluaikaa elämän parhaana aikana. Enemmänkin se on aika, jolloin ihmisen henkinen kantti mitataan. Ne, jotka onnistuvat rämpimään tämän ajan läpi säilyttäen edes jonkinlaisen tasapainon, tulevat mahdollisesti selviämään elämästä. Mutta liian moni jää välille..

Suomen puolustusvoimia on kuitenkin kritisoitu myös ja itse olen sitä mieltä, ettei sinne ketään saa pakottaa. Onneksi meillä kuitenkin on vaihtoehto niille, jotka eivät syystä tai toisesta halua armeijaan lähteä. Mutta Suomessa kuitenkin on puolustusvoimat, ei hyökkäysvoimat.

Tokihan ideaali tilanne olisi se, että kaikki riitatilanteet voitaisiin aina ratkaista rauhanomaisin ja väkivallattomin keinoin. Kuitenkaan tämä ei aina niin mene.  Jos tuolta joku hyökkää, eikö ole ihan oikeutettua puolustaa maataan? Vai pitäisikö ihan oikeasti nostaa kädet ylös ja todeta, että viekää kaikki, alistakaa vaan meidät valtanne alle, raiskatkaa naiset ja tappakaa lapset? Ihan vain kiltisti siinä annettaisiin tuhota kaikki? Tappamisessa ei ole mitään jaloa, mutta mitä sitten kun vaihtoehtoina ovat vain se, että joko tapat itse tai sinut tapetaan?

Kyllä minä vain olen sitä mieltä, että vaikka rauhanomaisin keinoin tulisi maailmaa rakentaa, on oman maan puolustaminen silti oikeutettua.  Jos muuta keinoa ei ole, täytyy sitten tarttua aseeseen. Siinä ei ideologiat paljoa auta jos joku on tulossa tappamaan. Ehkä kannattaisi näiden muoti-ilmiöiden keskellä miettiä myös sitä. Helppohan meidän on täällä huudella ja jaella neuvoja, kun koskaan emme ole itse olleet tilanteessa, jossa on vain kaksi vaihtoehtoa, tapa tai tule tapetuksi.

Yhteiskunta on muuttunut todella paljon viimeisten vuosien aikana. Työntekijöiltä odotetaan aina vain suurempaa työpanosta. Samalla myöskin loppuunpalamiset ovat lisääntyneet ja monenlaiset mielenterveysongelmat sen ohella. Minun pieni pääni liittää nämä asiat yhteen. Onhan itsellänikin kokemusta siitä kuinka mieluinen työ voi loppujen lopuksi muuttua painajaiseksi kun ihmiseltä odotetaan aina vain enemmän. Loppuunpalaminen ei siis ole minulle mikään vieras asia.

Jos työaikaa halutaan entistä enemmän pidentää, voidaan samalla heittää hyvästit ihmisten mielenterveydelle. Onhan kuitenkin niin, että työssä jaksaakseen ihmisen on saatava muitakin virikkeitä. Sosiaalinen elämä ja itsestään huolta pitäminen esimerkiksi liikkumalla on todella tärkeää kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Jos työviikosta tehtäisiin vaikkapa 50 tuntinen nykyisen 40 tunnin sijaan, vapaa-aikaa ihmiselle jäisi kaksi tuntia vähemmän joka työpäivä. Nykyinen kahdeksan tunnin työpäiväkin verottaa tehokkaasti sosiaalista elämää.

Lisärahaa toki tällainen työtuntien lisäys toisi. Raha ei kuitenkaan korvaa sosiaalisen elämän kärsimistä, terveyttä tai mitään muutakaan, mistä työajan pidentämisen johdosta joutuisi tinkimään. Hiljattain Yle uutisoi myös siitä, kuinka ihmiset olisivat valmiita lyhyempään työaikaan.  Työnantajat eivät tähän asiaan tietystikään lämpene, koska kansantalouden kasvun pelätään romahtavan. Mutta miten kansantalous kasvaa jos tekijät romahtavat taakkansa alle?

Ei tarvitse olla edes mikään ennustaja tai asiantuntija todetakseen, että kansantalouden kasvun turvaamiseksi tarvitaan hyvinvoivia tekijöitä. Nykyinen kehityssuunta ei tee hyvinvoivia tekijöitä vaan ennemminkin romahduttaa kansan terveyden. Minä kysyn jälleen kerran, mikä oikeasti on tärkeää.

En tiedä, teinkö tämän homman oikein, mutta toivottavasti tein. :D Ohjeet linkitykseen ovat tässä.

Eli minä nyt valitsen tästä palkinnon saajaksi ainakin

ARKITERAPEUTTI KOPS

NOORA VAARALA

Täytyy todeta, että tähän hätään en ehtinyt muita linkittämään, mutta lisään tänne ja ilmoittelen blogeissa. :)

En voi oikein muuta kuin ihmetellä sitä, mitä tarvitsee tapahtua ennen kuin kehittyneet maat (ja näiden polkuja seuraavat kehitysmaat) oikein heräävät unestaan. Ekologinen jalanjälki on niin suuri, että pitäisi jo alkaa heräilemään pikkuhiljaa. Meillä täällä kaikki on vielä kohtalaisen hyvin, vaikkakin epäkohtia löytyy monesta yhteiskuntamme asiasta. Ei voi olla oikein, että kehittyneet maat toiminnallaan aiheuttavat jo ennestään köyhien maiden ja niiden kansalaisten köyhtymisen vielä lisää ja hyvillä mielin porskuttavat eteenpäin. Saasteet eivät tunne valtioiden rajoja. Se, miten toimimme täällä, ei heijastu vain omaan toimintaamme vaan siitä kärsivät muualla maailmassakin ihmiset. Ne ihmiset,  joilla ei muutenkaan ole hyvin.

Ihminen on rahan tavoittelussaan mennyt niin pitkälle, ettei sitä enää oikein voi edes järjellä selitellä. Taloudellisen voiton tekeminen ajaa kaiken muun yli, vaikka kaikki tämä tulee pitkällä tähtäimellä heijastumaan yritysten ja yksityisten kansalaisten omaan elämään. Toki on niin, että yrityksen tulee tehdä voittoa säilyäkseen hengissä. Kuitenkin yrityksen tulisi kantaa taloudellisen vastuunsa lisäksi myös sosiaalinen ja ekologinen vastuunsa. Sama koskee yksityistä ihmistä. Onko kaikkea aina pakko haalia itselleen? Selviäisimmekö vähemmälläkin?

On täysin ihmisjärjenkin ymmärrettävissä se tosiasia, että kun luontoa kuormitetaan yli sen kestorajojen, se alkaa pistämään jossain vaiheessa hanttiin. Luonnolla toki on puolestapuhujansa, mutta kuinka moni näitä henkilöitä kuuntelee? Kun välinpitämättömyys jatkuu, seuraukset ovat tämän Kiinan tapauksen kaltaisia. Eikähän Kiinan tapaus ole kuin yksi ainoa esimerkki tästä. Tsunamin aiheuttamat tuhot ovat toinen hyvä esimerkki. Kuinka monta tällaista katastrofia tarvitaan, että ihminen, yritys, yhteiskunta jne. alkaa ottamaan vastuun ekologisesta jalanjäljestään?  Pitääkö näiden katastrofien tapahtua kehittyneissä maissa, täällä meilläkin, ennen kuin ihmiset heräävät? Kuinka monen länsimaalaisen henkilön täytyy kuolla näissä katastrofeissa, että jotain konkreettista alkaa tapahtua?

Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä ja terveydenhuollon menot kasvavat väestön ikääntyessä. Tämän asian ennakointi ei ole tuottanut minkäänlaista hyvää lopputulosta. Toiseksi eniten kuntien toivotaan panostavan vanhustenhuoltoon. Asioin taannoin paikallisessa terveyskeskuksessamme ja itse pääsin hoitoon samalle päivälle, vaikkei vaivani ollut edes mitenkään pikaista hoitoa vaativa. Ilmoittautumisessa edelläni oli asioimassa iäkäs rouva, joka käännytettiin pois. Kyseinen rouva oli varmasti oikealla asialla, koska hän itkien sanoi, ettei pysty kipujen takia olemaan kotona. Hän ei kuitenkaan hoitoa saanut eikä edes taksia suostuttu järjestämään. Omatuntoani soimasi se, että oman särkyni kanssa olisin kyllä pystynyt elämään, mutta omalääkärit meillä olivat erit enkä olisi voinut paikkaani tälle rouvalle antaa.

Kuitenkin tämä tapaus jäi mieleeni ja näitä uutisia lukiessani voin todeta, etteivät tasan käy nallekarkit tässäkään asiassa. Ei voi olla oikein, että tämän yhteiskunnan meille rakentaneet ihmiset jäävät vaille hoitoa, tukea ja turvaa. Eikä sekään voi olla oikein, että tulevaisuuden Suomen rakentajat jäävät vaille tätä hoitoa. Jokainen (ainakin valtaosa) kansalaisista ovat omalla tavallaan rakentamassa sekä nykyistä Suomea että tulevaisuuden Suomea ja elinolosuhteita tulevaisuuden yhteiskuntamme rakentajille. Jos tällainen kansalainen ei hoitoa saa, vaikka veroja on ikänsä maksanut, on jokin pielessä. Mikä on sen tärkeämpää kuin taata ihmisten hyvinvointi? Hyvinvoinnin kautta rakennetaan tulevaisuuden yhteiskuntaa, huonosti voivat ihmiset eivät voi olla rakentamassa mitään muuta kuin kasvavia kustannuksia.

Opiskelijana seurailen ruoan hintaa, koska ylimääräistä rahaa ei lompakosta löydy. Ruoan hinta on noussut todella paljon ja maitolitrankin on kerrottu maksavan pian parikin euroa. Opintorahaa tosin nostetaan “huimalla” summalla. Jotain edistystä, mutta se ei muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Luvattu lisätulo on niin pieni, ettei se hetkauta taloutta yhtään parempaan tilanteeseen. Minulle olisi kannattavampaa olla vaikka työttömänä. Toimettomuudesta saisin huomattavasti parempaa tuloa eikä minun tarvitsisi venytellä penniä ihan niin paljoa. Tukeeko tämä yhteiskunta sitä, että minulla on halu ja innostus olla rakentamassa tulevaisuuden Suomea? Kyllähän sitä ihmisten palkoista mieluusti verot otetaan, mutta mihin ne rahat käytetään? Esimerkiksi tähän.

Kansa on äänestänyt yhteisistä asioista vastaamaan henkilöitä, joihin he ovat luottaneet. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että tämä luottamus on hyvin monen henkilön taholta poljettu maahan. Keneen ylipäänsä voi enää luottaa? Löytyykö rehtiä ihmistä, joka seisoisi sanojensa takana, ajaisi pienen ihmisen etua, välittäisi muustakin kuin oman rahapussinsa lihottamisesta? Vaalien alla annetut lupaukset unohtuvat kummasti siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti seisoa sanojensa takana ja tehdä jotain lupaamiensa asioiden eteen. Jos kansa on pettynyt, se ei ole mikään ihme.

Vastuu yhteisten asioiden hoitamisesta on luotettu hyvin pienen ihmisjoukon käsiin. On annettu valta toimia ja luotettu siihen, että asiat tapahtuvat ja lupaukset pitävät. Kuitenkaan asiat eivät tapahdu eikä lupauksia pidetä. Valta tuo suuren vastuun. Onko kukaan halukas kantamaan sitä vastuuta?